How Did We Forget? ...that we have a blog and it might be nice to post sometimes

Jos kirjoitan päiväkirjaanikin ehkä kerran kahdessa vuodessa, niin parin kuukauden välein bloggailu on kyllä jo varsin kiivastahtista!

Tällä kertaa haluaisin jakaa runon, jota olen työstänyt viimeiset kolme kuukautta. Joku mukaviisas on joskus sanonut, että kirjoittaminen on hyvä tapa käsitellä tunteita, mutta paskanmarjat; tämän kirjoittaminen on ollut erittäin ahdistava kokemus, koska olen porautunut niin syvälle vaikeisimpiin tunteisiini yrittääkseni saada jotain oikeasti merkittävää aikaan. Olen yläasteikäisestä ollut aina pöytälaatikkorunoilija, joka ei uskalla julkaista runojaan, mutta tämän julkaisemisen jännittäminen ei ole mitään verrattuna tunteisiin runon taustalla. Toivottavasti edes yksi ihminen eksyy blogiini lukemaan tämän eikä vihaa sitä, koska olisi kiva julkaista joskus runokokoelma muillekin kuin roskakorini pölypuudeleille.


Meri

Sukelsin suoraan sinuun
Annoin tulla ihokseni
Tahdissasi
sydämeni lyönnit
Suljet syleilyysi
Maailmallani
on sinun julma hymysi

Yhä uudestaan
yritän
pinnalle,
irti otteestasi
Kosketuksesi kaipuu
En saa henkeä

Antautumisen houkutus
Hukkuminen
silkkisen kylmään syliisi
Tukehtua,
vajota syvälle
tuttuun pimeään,
turvaan.

Turn On The Bright Lights

Kun kokoan soittolistojani Spotifyssa, en tee sitä genren mukaan, vaan tiettyihin hetkiin ja fiiliksiin ja kokoan niin suuren listan, että voin antaa sen soida vaikka koko päivän shufflella ilman, että tarvitsee hyppiä biisien yli. Musiikillisissa fiiliksissäni on kuitenkin huomattavissa suurempikin kaava, joka vaihtuu vuodenaikojen mukaan. Talvella kuuntelen eniten rockia, punkia ja pianopimputusta, keväästä nautin duurivoittoisen indiepopin ja folkin tahdissa ja kesää juhlistan electrolla, reggaella ja rapilla. Pikkuhiljaa pimenevä syksy tiivistyisi minulla Interpolin debyyttialbumin Turn On The Bright Lights soundeihin. Paul Kesslerin piinattu ääni ja staccato basson tuoma kummittelevan viipyilevä tunnelma sopivat sateisiin syysiltoihin yhtä loistavasti kuin iso mukillinen mustaherukkateetä ja ahdistuminen pipon neulomisen parissa.

Hello new hoods, bye bye blues

Mitä jään kaipaamaan Tampereelta:

-

Tanpereen murretta tierätteks nääs ku nysse ovvähä erottuvaa täälä päi, Pyynikin munkkeja, Tapparaa, yliopiston alakuppilaa, Tammelan kaupunginosaa, Iidesjärven kiertämistä lenkkinä, Pancho Villaa, Plevnaa, Mallashovin 2,5e opiskelijatuoppeja, Boomareiden olutseuraa, Haalaribileitä, Tuulensuuta, Rosendahlin rantaa, La Tooren aurakeburullaa, Passionin terassia, sunnuntaipoikaystäviä, omaa rakasta kämppääni ja loputonta kenkävalikoimaa, S-Marketin söpöä vakikassaani (moi Hessu, miks et oo aikoihin ollut töissä, kun tuun ostaan jätskiä?!), Cafe Europaa, Kenneliä ja olihan näitä ehkä muitakin.

Vaikka jäänkin kaipaamaan kaikkia tuttuja paikkoja, rakkaita ystäviä ja KOTIA, niin on tämä paljon hienompi tunne, kun pääsen vihdoin eroon ahdistuksesta, joka on vuoden vaivannut Tampereen kaduilla 24/7 ja pääsen aloittamaan alusta, muuttamaan tapojani ja olemaan paremmin se ihminen, joka haluan olla enkä sitä, mitä muut odottavat. Uusi alku. Mutta vaikka tytön voikin viedä pois Tampereelta, niin Tamperetta ei voi viedä pois tytöstä.

Ja onhan se kiva, kun mulla on maailman ihanin kesävaimo, joka pitää tän "perheen" kokkina huolen siitä, etten vahingossakaan pääse laihtumaan vaikka itse hoidankin tiskit urheiluna.

Ge mig ingen vit skit, ge mig hangöbeat

Eipäs siinä sitten mennytkään kuin kaksi tuntia saada blogi uudelleen pystyyn ja täysin uuteen uskoon. (EDIT: voi huoh, lisätäänpä vielä tunti päälle turhaa säätämistä fonttikoon ja gadgetin kanssa. Luovutan ja etsin Hangosta suomenruotsalaisen, söpön nörtin) Naiset ja tekniikka jne. Tai mitäpä sitä turhaan tällä kertaa naisia syyttämään, kun on yksi pahempikin asia; mokkulat! Note-to-self: älä ikinä myy isällesi kiinteän laajakaistan sijaan mokkulaa, sillä kuitenkin loisit niin usein ilmaisen ruuan äärellä, että kauemminkin kuin 5min kerrallaan toimiva netti olisi kiva.

Pistin blogini uudelleen pystyyn siitä syystä, ettEä (iik-apua-kääk-ääää) muutan kesäksi Hankoon (ja saas nähdä kutsuuko syksyllä Turku) kauas kaikista ystävistäni, jotka syystä tai toisesta suurin osa asustelee Tampereella tai sen lähistöllä, missä itse olen 24 vuotta asunut aina 30km säteellä äidin herkkuruuista. Tämän sunnuntaina seuraavan muuton jälkeen viimeinen askeleni itsenäisyyttä kohti on, että ensi kuusta alkaen maksan itse kännykkälaskuni ja koska sms- ja puhelukiintiötä pitää riittää kaikille pojille (eiku?), niin ajattelin, että kaikki kaverini, joita kiinnostaa minä tai Hangon kesä tai festarit tai kaikki, niin voivat seurailla kuulumisiani blogin kautta. ...eli ainoa, jota kiinnostaa on äitini, ja hänelle en kerro blogista, koska ... niin no miksen? Olenhan kuitenkin kiltti pyhäkoulutyttö, surffaripoikia korkeintaan ujosti kaukaa katselen kesän, töiden jälkeen suuntaan aina kotiin kesävaimon C:n luo tiskaamaan ja nukkumaan ja festareillekin mennään vain ja ainoastaan musiikin takia, tällä tavalla! Villeintä kesässä tulee olemaan EM-futiksen fanaattinen seurailu, juhannus töissä 1500 juhlijan keskellä ja epävirallinen vedonlyöntirinki siitä, koska palan taas loppuun. Tervetuloa siis seuraamaan railakasta kesäbloggausta!

Ennen sunnuntaita "saan" kuitenkin käyttää huomisen vielä oman kotini maaniseen siivoamiseen ja siihen, että hoen päässäni mantraa "ommmm-sä-et-tarvii-sun-sataa-korkkariparia-ja-kaikkia-sifonkimekkoja-ja-kymmeniä-laukkujas-mukaan-hankoon-ommmm-ÄLÄKUVITTELEKAANPISTÄNEKORKKARITALAS-ommmmmm". Sain kuitenkin jo viisaalta taholta (mies on aina oikeassa) luvan jättää paljon ja vähän päälle äidin siivottavaksi, se on kuulemma mitä varten äidit ovat olemassa! Mikäli minusta ei kuitenkaan maanantaihin mennessä mitään kuulu, niin soittakaa 112. Todennäköisesti olen eksynyt tiskivuorteni keskelle, hautautunut vaatevyöryyn tai tippunut roskiksen pohjalle. ...tai sitten olen jälleen unohtanut, että blogi. Se on ihan fifti-sixti.